En ollut miettinyt, että kirjoittaisin tästä asiasta julkisesti yhtään.
Moneen kertaan olen tämän aloittanut, kuitenkin aina delete- nappi painettu pohjaan lopulta.
Se pelko ihmisten reaktioista ja pelko myös tämän asian kirjoittamisesta, kuinka se toisi kaiken takaisin silmille.
Syy miksi minulta jäi kaikki, koko elämä pysähtyi kuin seinään. Lopetin blogin, some jäi toisaalle ja aloin vaan suorittamaan päivästä toiseen, jotta saisin jokaisen päivän loppuun edes jotenkin.
En usko, että koskaan tulee sellaista päivää milloin kaikki läheisetkään tietäisi mitä minulle oikeasti kävi, mitä minulle kuului vuonna 2016. Moni tietää sinnepäin, jotain. Vain harva tietää ja tuntee minut kuin omat taskunsa. Ja nämä ihmiset on ne jotka itse on taistellut itsensä minun pään sisälle. En ole avautuja, en halua olla taakka ja aiheuttaa muille murheita. Olen maailman huonoin puhumaan omasta olosta, miettimään mitä minulle kuuluu, miten minä voin tai jaksan.
Olen aina ollut suorittaja, ihan kaikessa.
Täydellisyyttä hakeva ja periksi ei anneta tai sitten ei tehdä ollenkaan.
Vaatinut itseltäni aina enemmän kuin kuuluisi, epäonnistuessa liian ankara itselle.
Olen paras esittämään, että kaikki on hyvin, kyllä minä pärjään ja jaksan. Hymyilen- aina.
Viime vuosi kuitenkin kärjisti vielä enemmän, menin rimaa hipoen eteenpäin, suoritin arkea, suoritin elämää. En pysähtynyt, en ajatellut.
Onneksi minulla on maailman ihanimmat kolme lasta, joiden takia elän ja teen mitä vain. Heidän takia pystyn mihin tahansa, oli minun olo mikä tahansa.
Koska noiden kolmen takia minulla on koko elämä.
Viime vuosi oli rankka, aloitimme talon rakentamisen, joka vei kaiken ajan. Ajan jota ei edes ollut enää antaa uusiin asioihin. Kolme pientä lasta, joista yksi vastasyntynyt, miehellä tuore oma yritys ja silti piti hankkia vielä yksi projekti lisää.
Sen enempää menemästä taaksepäin, asiat räjähti käsiin. Olin yhtäkkiä kolmen lapsen yksinhuoltaja, täysin yksin. Olin täysin hajotettu ihminen, ihminen jolta oli koko elämä vedetty jalkojen alta. Tulevaisuus, jota ei enää ollutkaan, haaveet joita oltiin suunniteltu, pyyhitty pois.
Olin tilanteessa, josta en nähnyt ulospääsyä.
Me olikin yhtäkkiä Minä ja lapset.
Näissä tilanteissa, kun ihminen katoaa, todellinen ystävyys mitataan. Saan todella kiittää muutamia ystäviä ja läheisiä jotka pysyi vierellä, en ollut helppo ihminen. Olin kirjaimellisesti täysin kadonnut, minä en ollut enää minä.
En pyydä apua, en kerro murheitani helposti. Minut tuntevat tietävät, että sitä joutuu tyrkyttää ja kyselemään ja jopa tenttaamaan jos jotain minusta haluaa tietää.
Vuosi oli rankka, rakentaa täytyi koko ajan silti, talo oli saatava kaikesta huolimatta valmiiksi. Talo josta piti tulla meidän unelma, olikin muuttunut taloksi, ei meidän kodiksi. Hoitaa kolme lasta ja palasin töihinkin melkein samantien. Työ oli minun henkireikä, se oli maailma jossa kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut, olin siellä täysin eri maailmassa. Maailmassa, jossa vielä kaikki oli hyvin ja olin onnellinen, edes sen hetken. Asiakkaat ja työkaverit tekevät siitä helpon paikan. Muuta ajateltavaa ja olen kuin uudesti syntynyt siellä.
Vaikea vuosi mittasi muutaman ystävyyden, vaikeat ajat osoittaa kaverit ja tuttavat ja mitä näitä nyt on. Menetin vuoden sisällä pari ihmistä, jota luulin ystäväksi. Ystäväksi, jotka pysyy rinnalla ja tukee kun sitä tarvitsee. Myös muutama läheinen osoitti, että minun apu kelpaa mutta kun minä olen avun tarpeessa on parempi pysyä kaukana, milloin minkäkin syyn ja menon takia.
Tämä jos jokin herätti, olen aina ollut sellainen, että pidän läheisiin yhteyttä, huomasin että tämä vuosi muutti minua. En jaksa enää vaivautua, jos ei minuunkaan vaivauduta.
Olin syytön kaikkeen tapahtumaan, mutta silti tuntui, että sain kaikki syyt niskoille ihan kaikesta mitä vaan voi kuvitella. Milloin olin huono äiti, valehtelija ja syyllinen siihen, että puolisoni mopo lähti käsistä.
Tarpeeksi kun syytetään alkaa itse myös uskomaan. Olinko oikeasti vaan niin epäonnistunut kaikessa, että ansaitsin kaiken sen. Kaikki ne ilkeät sanat, ne huudot ja pahat olot. Lopulta syytin itseäni kaikesta, ajattelin että ansaitsen sen kaiken.
Läheiset piti onneksi minut järjissään tässäkin asiassa.
Ja nyt jälkikäteen voin todeta, en ole mitään noista, olen selviytyjä, olen oikeasti maailman paras äiti lapsilleni ja ennenkaikkea riitän juuri tällaisena ja voin sanoa kaikille ota tai jätä. En esitä, en mielistele enkä todellakaan ajattele hyväksyykö minut joku, jos en tee tai sano niinkuin hän haluaisi.
Olen edelleen suorittaja, ja tiedän että se on tuosta vuodesta jäänyt pahana. Mutta vähitellen yritän tässä opetella asioita. Myös minä ansaitsen vapaa- aikaa, omaa-aikaa ja ennenkaikkea arvostusta.
Olen kiitollinen perheelleni, äitini on kultaakin kalliimpi, minun siskoni ovat maailman parhaita ja muutama ystävä, joiden takia olen tässä ja uskon että he tunnistavat itsensä tästä.
Pitäkää ihmiset läheiset lähellä, ikinä et tiedä mitä toinen kokee parhaillaan, mitä on vaatinut että hän edes on päässyt sängystä ylös, joten olkaa kilttejä ympärillä oleville ihmisille. Ota puhelin kouraan ja soita. Etsi rako kiireisestä arjesta ja mene tapaamaan ystäviä ja läheisiä. Elämä on parasta kun jaat sen toisen kanssa <3
Olen nyt vahvempi ihmisenä, tiedän sen ja kaikella on tarkoitus aivan varmana.
Olen onnellinen.
Kaikella on tarkoitus,
olen onnellisempi kuin vuosiin,
minä olen me ja huomenna meillä on 6 vuotis hääpäivä.
Elämä ei ole itsestäänselvä, nautitaan niistä pienistäkin jutuista.
Rakkaudella Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti